Mistä kaikki saikaan alkunsa

Arvot ja periaatteet yhteiskunnallisen vaikuttamiseni taustalla

Istahdin illan päätteeksi kirjoittamaan ja päädyin kertomaan sinulle, miksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen on jo pitkään ollut mielenkiinnon kohteenani. Ihan ensimmäiseksi jäin pohtimaan omia arvojani ja miten ne ohjaavat poliittista kantaani. Koen elämänkokemukseni vaikuttaneen siihen, että olen poliittiselta näkemykseltäni punavihreä liberaali. Alla on YLEN kuntavaalikoneen vastausteni perusteella muodostama kuva sijoittumisestani poliittiselle kartalle.

Korpimaisemasta kaupungin vilinään

Synnyin Koillismaalla Pudasjärven Poijulan kylässä hiljaiseen korpimaisemaan aikakauteen, jolloin vanhempieni ikäpolvi muutti pääkaupunkiseudulle tai Ruotsiin leveämmän leivän perään. Varhaislapsuudessa sain kasvaa monen sukupolven perheessä, kiinnyin kotiani ympäröiviin metsiin ja opin arvostamaan työn tekemistä. Perhekeskeisyys, luontoarvot ja työn tekeminen tärkeiksi kokemieni asioiden eteen ovat minulle edelleen tärkeitä.

Lapsuudenkotini autioituneet rakennukset ja pihapiiri nykytilassa

Muutto Helsingin keskustaan ja kansakoulun 1. luokan aloittaminen Lapinlahden kansakoulussa oli  minulle kulttuurishokki. Onneksi lapset sopeutuvat nopeasti uusiin tilanteisiin. Iltapäiväkerhoja ei ollut, eivätkä lapset kulkeneet harrastuksesta toiseen vapaa-aikana. Pihoilla ja puistoissa parveiltiin, pyhäkoulua käytiin. Varmaan noiden aikojen vuoksi opin varhain ottamaan vastuuta ja pitämään itsestäni huolta. Huolehtija olen edelleen, vähän liiaksikin. Mihin ikinä ryhdynkin, sen vien loppuun saakka, peräänantamattomasti.

Opinpolulla - ennen ja nyt

Kansakoulusta oppikouluun, lukioon, sairaanhoito-opistoon ja yliopistoon, näitä pitkin askelsin opinpolkuni. Janon oppimiseen taisin saada jo syntymälahjana.  

Oppikouluun matkasin raitiovaunulla Sokoksen edessä olevalta pysäkiltä, kuva HKM.
Vapputori Lasipalatsin edessä oli aina keväinen elämys, kuva Iiro Nurminen HKM.

Ajattelen pitkälti samoin Elon työkykyjohtaja Kati Korhonen-Yrjänheikin kanssa jatkuvan oppimisen merkityksestä tulevaisuuden työelämän menestystekijänä. "Työ on parhaimmillaan vahvasti mielen hyvinvointia lisäävää, kun työtehtävä ja työympäristö ovat sopusoinnussa työkyvyn kanssa. Oppiminen työssä tuo paljon iloa, ja 80 % suomalaisista kertoo nauttivansa uuden oppimisesta. Oppiminen herättää positiivisia tunteita ja toiveikkuutta. Toisaalta oppimisen kanssa myös kamppaillaan työelämässä. Yli 20 %:lla työntekijöistä on todettu tai koettu oppimisvaikeus. " Kati on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisella tavalla täällä, suosittelen lukemaan. Mielestäni kaikilla tulee olla oikeus onnistuneisiin kokemuksiin oppimisesta!

Uskollinen kuntatyöntekijä

Olen työskennellyt vuodesta 1984 lähtien Espoossa ja koko ajan sosiaali- ja terveysalan julkisella sektorilla. Nuorena vasta valmistuneena sairaanhoitajana minua kiinnostivat ensihoito: äkillisten sairauskohtauksien ja tapaturmien hoito. Hain töihin Jorvin ensiapupoliklinikalle, koska olin tehnyt siellä keikkatyötä aiemmin opiskeluaikana.Vuoden mittaisen työkokemukseni aikana ehdin huomata, että akuuttien ensihoitotilanteiden sijaan ihmiset tarvitsivat apua mielenterveys- ja päihdeongelmiin, yksinäisyyteen ja  sosiaaliseen huono-osaisuuteen. Jo tuolloin ajattelin, että jotakin on pielessä, kun kovin monista tuli niin sanottuja "pyöröovipotilaita", jotka palasivat uudelleen ja uudelleen hakemaan apua samojen vaivojen vuoksi. Tulin siihen tulokseen, että tilanteessa kuin tilanteessa sairaanhoitajan on tärkeää osata kartoittaa potilaan fyysisten oireiden rinnalla myös psyykkisen ja sosiaalisen tuen tarve, ihminen on kokonaisuus. Jo tuolloin olisi pitänyt olla tarjolla kokonaisvaltaisempia hyvinvointipalveluita.

Työ, jolle löytyi tarkoitus

Sitten syntyi esikoiseni, joka mullisti minun ja mieheni nuoren parin arjen. Siitä alkoi meidän elämän mittainen matkamme vanhemmuuteen, josta päivääkään en antaisi pois. Äitiysloman jälkeen palasin takaisin Jorviin saatuani viran  lastenosastolta. Kiinnyin sairaiden lasten hoitamiseen ja erilaisten perheiden kohtaamiseen, niinpä päätin erikoistua lasten sairaanhoitoon. Viimeisen työharjoitteluni tein Helsingissä Lastenklinikalla, jonne juuri ennen valmistumistani perustettiin lasten dialyysihoitajan virka. Onnekseni minut valittiin siihen. Vakavasti sairaiden ja elinsiirtoa tarvitsevien lasten hoitaminen ja heidän vanhempiensa ja sisarusten tukeminen oli vain muutaman vuoden kestoinen kokemus, mutta sitäkin tärkeämpi elämänvaihe, joka muutti pysyvästi maailmankuvaani ja arvojani. Kärsimyksen lievittämisestä tuli keskeinen työtäni ohjaava periaate.

Opetustyötä horisontissa

Jäätyäni äitiyslomalle toisen lapseni syntymän jälkeen, mielessäni alkoi jälleen siintää ajatus jatko-opinnoista. Päätin hakea yliopistoon terveydenhuollon opettajan koulutusohjelmaan. Sain kuin sainkin toiveitteni mukaisen opiskelupaikan, mutta siirsin opintojeni aloitusta, kunnes nuorimmaiseni täytti kolme vuotta. Nautin suuresti lasten kanssa kotona olemisesta, jonka aikana kuopukseni kasvoi vauvasta taaperoksi ja esikoiseni reippaaksi ekaluokkalaiseksi ja innokkaasi jalkapalloilijaksi.  

Vauhtia vai järkeä

Sittemmin alkoivat ruuhkavuodet: opinnot yliopistossa, osa-aikatyö entisessä työpaikassa, vapaa-aika kotitöiden ja lasten harrastusten parissa, gradun tekeminen yön hiljaisuudessa. Täytyy myöntää, ettei tämä kaikki olisi mitenkään ollut mahdollista ilman, että mieheni otti harteilleen todella paljon vastuuta perheemme arjen pyörittämisestä.  Olimme etuoikeutettuja myös siinä, että mieheni vanhemmat viettivät paljon aikaa lastenlastensa kanssa. Loppujen lopuksi omat rajani tulivat vastaan ja oli taivuttava pysähtymään lääkärin määräyksestä. Tunsin epäonnistuneeni ja se todellakin sattui, syvälle sieluun. Aikaa kului, lepo teki tehtävänsä ja vähitellen arki palasi raiteilleen. Kiitos rakkaani, että jaksoit kanssani <3

Kaksoisrooliin oppikirjojen pariin

Matkani työelämässä kuljetti minut seuraavalle pysäkille Lehtimäentielle Espoon sosiaali- ja terveysalan oppilaitokseen samaan aikaan, kun keskiasteen koulutusta koskeva uudistus korvasi 12 sosiaali- ja terveysalan kouluasteen ammattia yhdistämällä ne kolmivuotiseksi lähihoitajan opisto-asteen tutkinnoksi. Oli hienoa päästä suunnittelemaan ja toteuttamaan kokonaan uudenlaista koulutusta. Valmiita oppimateriaaleja ei kyseiseen tutkintoon ollut vielä olemassa. Yhtenä päivänä opettajien kahvihuoneen ovesta astui sisään WSOY:n kustannustoimittaja. Hän etsi opettajia, joita kiinnostaisi oppikirjojen kirjoittaminen. Niinhän siinä kävi, että meitä sote-alan opettajia ilmoittautui talkoisiin kokonainen tiimi ja niin sai alkunsa urani tietokirjailijana.

Pedagogista rakkautta

Yksi suurimmista iloista sosiaali- ja terveysalan ammattiopettajan työssäni on ollut nähdä opiskelijoiden kehittyvän ja kasvavan osaaviksi ja vastuullisiksi ammattilaisiksi. Ajattelen usein, kuinka koskettavaa onkaan ollut huomata ja kulkea rinnalla, kun nuori opiskelija innostuu opinnoistaan ja löytää omat vahvuutensa alalla, jossa tarvitaan empatiaa, ammattitaitoa ja jaksamista. 

Huoli SoTe-alan veto- ja pitovoimasta 

Viime aikoina lähihoitajakoulutuksen ensisijaisten hakijoiden määrä yhteishaussa on harmillisesti pienentynyt. Alan vetovoimaisuutta heikentävät sosiaali- ja terveyspalveluihin kohdistuneet leikkaukset, joiden vuoksi työ on muuttunut kuormittavammaksi, pienemmällä henkilöstöllä pitäisi auttaa useampia hoidon tarpeessa olevia. Espoossa asuvien elinkustannukset ovat niin suuret, ettei lähihoitajan palkka ainakaan ilman vuorotyöstä maksettavia ja vuosisidonnaisia lisiä tuo riittävää toimeentuloa. Tämä on mielestäni asia, joka on ehdottomasti korjattava! 

Piirtoheittimien kohtalonhetket

1990-luvun tieto- ja viestintätekniikka tuli vahvasti mukaan opetukseen. Opettajat saivat Suomi tietoyhteiskunnaksi -koulutukset ja piirtoheitinten tilalle luokkiin alkoi ilmestyä projektoreita ja tusseilla kalvoille piirtäminen muuttui PowerPoint -diojen tekemiseksi. 2000-luvun alussa Opetushallitus perusti virtuaalikouluverkoston  tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittämiseksi ja pääsimme mukaan  kokeilemaan kehittämishankkeissa, miten hoitoa ja huolenpitoa voisi oppia verkossa. Pian Omniaan saatiin myös ensimmäinen verkko-oppimisalusta ja siitä alkoi näihin päiviin asti jatkunut mielenkiintoinen työni digioppimisen ja opettajien digiosaamisen kehittäjänä.

Sosiaalisia innovaatioita Suurpellossa 

2010-luvun alussa Espoossa alettiin rakentaa Suurpellon aluetta. Omnia ja Laurea saivat EU:lta rahoitusta sosiaalisiin innovaatioihin ja heidän yhteistyönä käynnistyi Koulii-hanke. Suurpellosta tuli ammatillisen oppimisen Living Lab, jossa opiskelijat palvelumuotoilivat yhdessä asukkaiden kanssa uuden asuinalueen palveluja. Järjestimme asukastapahtumia, edistimme asukasyhdistyksen perustamista, pidimme perhekahvilaa, lapsiparkkia ja erilaisia kerhoja koululaisille, rakensimme yhdessä asukkaiden kanssa viljelylavat ja keskuspuistoon luontoportit. Sain toimia viestinnän asiantuntijana hankkeen ajan ja yhdessä opiskelijoiden kanssa teimme ja ylläpidimme hankkeen nettisivuja ja Facebookia. Hankkeen sisäinen viestintä hoidettiin myös kokonaan suljetulla verkkoalustalla. 

Amisreformin lipunkantaja

Ammatillisen koulutuksen reformi astui voimaan 1.1.2018. Sitä edeltäneet kaksi vuotta toimin InnoOmnian Oppmisratkaisujen päällikkönä ja yhdessä tiimini asiantuntijoiden kanssa koordinoimme ja toteutimme oppilaitosverkostoissa hankkeita, joissa opetushenkilöstöä valmennettiin ohjaamaan opiskelijoita amisreformin tavoitteiden mukaisesti. Aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen, joustavat ja yksilölliset oppimispolut, ja osaamisen arviointi aidoissa työelämän tehtävissä muuttivat ennen näkemättömällä tavalla opettajan työtä, eikä tämä suinkaan ollut kaikkien mieleen. Eniten vastustusta aiheutti 1.8.2018 voimaan tullut opetussuunnitelma, joka oli samansisältöinen suoraan peruskoulusta tuleville ja aikuisille oppijoille. Aikuisten opiskeluajat pitenivat merkittävästi, koska 35 osaamispisteen laajuiset yleissivistävät opinnot tulivat myös heille pakollisiksi. Minulle tästä tuli tutkimusmatka muutosjohtamiseen, josta vieläkin pelkästä ajatuksesta nousee hikikarpaloita otsalle.   

Hyppy suurin saappaisiin

Ennen amisreformin voimaantuloa ammatillisten perustutkintojen yleissivistävien tutkinnon osien perusteet uusittiin kokonaan. Omniassa perustettiin uusi virka aiemman yhden koulutuspäällikön viran rinnalle johtamaan operatiivisesti uuden lainsäädännön mukaista yleissivistävien opintojen opetusta. Tätä tehtävää hoidin seitsemän vuotta ensin yhden ja sittemmin kahden kollegan kanssa. Teimme koulutuspäällikön työtä tiiviisti yhdessä, toisiamme kannatellen, joka oli omalle jaksamiselleni välttämätöntä.  Toki välillä olimme asioista eri mieltä, mutta loppujen lopuksi pääsimme aina kompromissiin, onneksi. Vastuualueeseemme kuului Omnian kuuden toimipisteen opetustarjonnan suunnittelu, opetushenkilöstön rekrytointi, lähiesihenkilönä toimiminen, pedagoginen johtaminen ja Omnian tulostavoitteiden mukainen toiminta. 

Näiden vuosien aikana opin todella paljon itsestäni ja jouduin katsomaan peiliin kerran jos toisenkin. Vähitellen löysin oman minulle luontevan tavan toimia esihenkilönä ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että henkilöstö luotti minuun. Kaikessa en tietenkään koe onnistuneeni ja eniten on jäänyt harmittamaan se, että läsnäoloon ja yhdessä tekemiseen suuresti arvostamieni opettajien kanssa jäi aivan liian vähän aikaa. Ajattelen usein kaipauksella teitä kaikkia.

Takaisin Lehtimäelle

Pari vuotta sitten aloin pohtia, mitä oikeasti toivoisin viimeisiltä työvuosiltani ennen eläkkeelle jäämistä. Tein päätöksen esihenkilötyöstä luopumisesta ja lähteä vielä kerran opiskelemaan. Siirryin osa-aikatyöhön ja aloitin Diakonia ammattikorkeakoulussa sosionomikoulutuksen suuntaavan vaiheen monikulttuurisen sosiaalityön menetelmäopinnot ja Jyväskylän yliopistossa sosiaali- ja terveysalan aineenopettajan suomi toisena kielenä opinnot. Yllättäin nämä johdattivat minut aivan uudenlaiseen suunnittelijaopettajan tehtävään, jossa  pääsin kehittämään kansainvälisen rekrytoinnin kautta tulleiden lähihoitajaopiskelijoiden oppisopimuskoulutusta. On ollut ainutkertaisen hieno kokemus keskittyä yhden koulutusmuodon pitkäjänteiseen ja monialaiseen kehittämiseen. Lämmin kiitos ihan kaikille omnialaisille, jotka teitte tämän minulle mahdolliseksi <3